David Gaider: The Stolen Throne

Kindlen ja Dragon Age soundtrackin voimin saattelin äskettäin loppuun David Gaiderin esikoisteoksen: Dragon Age – The Stolen Throne. Dragon Agen maailma oli jo aiemmin tullut tutuksi suositusta tietokoneroolipelistä kuin myös Green Roninin julkaisemasta Dragon Age pöytäroolipelistä. Maailma on kiehtova, joten ylimääräisen Dragon Age – tietouden toivossa ostin molemmat David Gaiderin Dragon Age -kirjat; The Stolen Thronen ja The Callingin. Seuraavaksi arvosteluni ensin mainitusta kirjasta:

Perinteistä fantasiaa PELIN ystäville.

The Stolen Throne on David Gaiderin esikoisteos ja kertoo perinteisen tarinan asettamalla hyvät kapinalliset ilkeää vallananastajaa vastaan. Perinteinen juoni ei kuitenkaan tee kirjasta automaattisesti huonoa mikäli kirjan muut osa-alueet on hoidettu kunnialla. Aina ei kuitenkaan voi onnistua. Kirja ei ole kovin pitkä (400 s.) ja tarinaa kuljetetaan sujuvasti eteenpäin kahden päähenkilön näkökulmista: Prinssi Maricin sekä Loghain Mac Tirin. Mukaan on saatu myös mielenkiintoisia sivuhahmoja sekä Dragon Age – maailmaa syventäviä tekijöitä. Sivuhahmot ja maailma itse ovatkin kirjan suurin vahvuus.

Ikävä kyllä kirjan päähahmot ovat oppikirjojen sankareita teemalla ”zero to hero” eikä kirja tarjoa heidän suhteen yllätyksiä. He ovat rohkeita ja päättäväisiä ja persoonattomia eli rumasti sanoen kliseisiä lelusankareita. He kärsivät ja nousevat uudelleen kuten olettaa saattaa. Mikäli kuitenkin olet pelannut Dragon Age Origins –pelin läpi jo ennen kuin luet kirjan, tekee peli näistä hahmoista mielenkiintoisempia; niin pelin kuin kirjan suhteen. Omalla kohdallani tilanne oli juuri tämä ja uskon sen parantaneen lukukokemustani huomattavasti, koska pelissä nämä kyseiset hahmot ovat huomattavasti mielenkiintoisempia. Kirjan vihollinen toisaalta mielenkiintoinen koska hänet sidotaan taitavasti erilaiseen ja rikkaaseen kulttuuriin, josta olisi mielellään lukenut paljon lisääkin.

Juonesta on vaikea sanoa mitään hyvää. Perinteisessä ja kliseisessä tarinassa ei ole mitään vikaa (tai ainakaan paljoa), mutta tarinassa tapahtuu liian sopivia tapahtumia, että se tekisi siitä mielenkiintoisen. Lisäksi ainakin minulle tuntui jäävän aukkoja miksi tapahtumat menivät niin kuin menivät. Ikävää oli myös huomata, ettei kirjan taistelukohtauksista saanut oikein mitään irti ja keskinkertaisuutta riitti vähän jokaiselle tarinan osa-alueelle.

Yhteenvetona kirja on ihan ok luettavaa pelin ystäville. Se on lyhyt ja syventää mukavasti Dragon Agen maailmaa. Ostopäätöstä tehdessäsi mieti kuitenkin tarkkaan. Itse en yli viittä euroa tästäkään maksaisi (onnettomana maksoin kuitenkin seitsemän). Mikäli kiinnostaa lukea kirjasta vielä toinen mielipide, suunnista Monttu-blogiin ja lue Jascan lukukokemukset kirjasta. Toivottavasti The Calling on parempi.

  • http://monttublogi.blogspot.com Jasca

    Minua häiritsi, että se niin kovasti mainostettu ”Dark Fantasy” jäi kyllä minusta täysin puuttumaan tästä kirjasta. Toinen huono juttu oli tuo pääsankarien yksiulotteisuus.

    Mielenkiintoista oli, että aluksi minulla oli toivoa Maricin suhteen, että tämä olisi juuri tällainen vähän vätyksenoloinen mukasankari, mutta kyllähän sieltä se kirkasotsainen sankari taikamiekkoineen ja kiiltävine haarniskoineen sitten pihalle saatiin. Loppujen lopuksi synkistelijä-Loghain joutui sentään tekemään peräti yhden vaikean, ”huonon” jossain loppupuolella, ja tämä teki hänestä jo huomattavasti mielenkiintoisemman hahmon.

    The Calling oli minusta parempi, vaikka siinäkin omat typeryytensä oli.

  • MkaY

    Koko Dragon Age -tuoteperheessä tämä Dark Fantasy näkyy käytännössä aika vähän. Se miten se eroaa muutoin geneerisen fantasiamaailman menosta on irvokkaammat demonit (raivo, himo, houkutukset…), seksi, veren määrä ja Pirunsikiöiden alkuperätarina. Tässä kirjassa ei Dark Fantasyä ollut mukana itkemälläkään.

    Minua häiritsi (tylsien päähenkilöiden lisäksi), näin jälkeenpäin, että miksi ihmeessä esim. Flemeth piti tuoda tarinaan mukaan aivan tarpeettomasti! Miksi? Siksikö vain, että se on pelistä tuttu? Mitään lisäarvoa tai jännitystä se ei kirjaan kyllä tuonut. Monet juonen ”pelastajat” olivat muutoinkin kirjassa vähän ”kappas vain” -luokkaa.

    Parasta kirjassa oli yleisesti Orlais ja Katrin. The Callingilta odotan myös sitä itseään eli lorea :)

Vanhempi kirjoitusUudempi kirjoitus